"Lupaan teille, että kirjoitan kirjan, joka saa koko maailman kyyneliin;
se kertoo tuntemistani kiinalaisista naisista ja heidän rikkaasta tunne-elämästään,
heidän syvästä rakkaudestaan ja pyyteettömyydestään."
Tämän lauseen alunperin kiinalainen, sittemmin Lontoolaistunut Xinran sanoi italialaisopiskelijalle, joka kysyi Xinranilta: "Pitääkö paikkansa, ettei kiinalaisilla naisilla ole lainkaan tunnesoluja ja että he ovat henkisellä tasolla kyvyttömiä rakkauteen?".
Xinran piti lupauksensa ja 2010 ilmestyi hänen kirjansa kiinalaisista äideistä (Julkaistu myös suomeksi:
Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret, Atena 2013). Kun olin lukenut kirjaa noin kymmenen sivua, ensimmäiset kyyneleet vierähtivät omasta silmäkulmastani. Uskonpa, että aika harva pystyy lukemaan kirjaa ilman kyyneliä, mutta sitä ei kannata pelätä. Kirja on hieno kuvaus siitä, mitä kiinalaiset äidit ovat joutuneet kokemaan suvun painostaessa heitä saamaan ensimmäisenä lapsena pojan - ja sittemmin yhden lapsen politiikan myötä sen ainoan lapsen on pitänyt olla poika.
Edelleenkin Kiinassa -ja muuallakin Aasiassa, mikä helposti unohdetaan - syntyy epäsuhtainen lukumäärä poikia ja tyttöjä. Varsinkin syrjäisemmissä maaseutukylissä, joissa viljelysmaan koko on riippunut perheen miespuolisten jäsenten määrästä. Tytöllä ei ollut arvoa, sillä hänestä ei ollut apua perheen elatukseen.
Esimerkiksi täällä Shanghaissa kuulemma tyttölapset ovat nykyään varsin tervetulleita, sillä pojan (eli usein pojan perheen) on hankittava asunto nuorelle parille. Asuntokupla ei täällä ole (vielä?) puhjennut ja asumusten hurjan hinnannousun vuoksi kodin hankkiminen on valtava taloudellinen taakka. Siinä mielessä on täällä hyvä, että syntyykin tyttö. Jutellessani kiinalaisen tuttavani kanssa, hän sanoi, ettei hänen syntyvän lapsen sukupuolella ollut väliä, mutta että kuitenkin hän oli tavattoman iloinen, että vauva oli poika. Ajatus poikalapsen paremmuudesta elää syvällä.
En tiedä, kuinka paljon tyttölapsia vielä tapetaan, sillä siitä tuskin on saatavissa luotettavaa tilastoa. Ainoastaan vauvojen sukupuolten syntyvyyden ero (siis oikeammin suurempi ero kuin muualla maailmassa), kertoo, että jonkin verran sitä tapahtuu vielä. Vaurastumisen myötä kaupunkilaisilla on helpompaa, eikä lapsen sukupuolella ole sillä tavoin merkitystä. Köyhällä maaseudulla pojan merkitys on kuitenkin ollut ja on suuri. Tyttölasten pakahduttaminen eli surmaaminen välittömästi syntymän jälkeen oli kirjan mukaan hyvin tavallista.
Helposti ajattelee, että kuinka vastasynnyttäneet äidit voivat antaa surmata lapsensa. Tai kuinka äiti voi antaa adoptioon lapsensa vain sen takia, että hän on tyttö. Kirjan myötä minä muutin ajattelutapaani: Miten perheet, kyläyhteisöt ja koko yhteiskunta voivat kohdella näitä naisia näin; pakottaa juuri synnyttäneen äidin jättämään tyttövauvan vaille hoitoa tai hylkäämään hänet orpokodin portaille. Nämä naiset ovat joutuneet kärsimään valtavasti ja kirjan mukaan Kiinassa naisten itsemurhakuolleisuus onkin suurempi kuin miesten.
Olen itsekin kuullut muutaman todella surullisen tapauksen koskien sekä yhdenlapsen politiikkaa että tyttölasten arvottomuutta. Ei sellaisia tarinoita, että niitä voisin tai edes haluaisin tässä kertoa, mutta vakuutan tietäväni, että sellaista ihan oikeasti tapahtuu.
Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja sai minut ainakin rutistamaan kaikkia kolmea lastani erityisen lujaa kiitollisena siitä, että saan olla heidän kanssaan ja surullisen tietoisena siitä, että kaikilla äideillä ei ole sitä mahdollisuutta.
