Kolmekymmentä vuotta sitten...

Hotellihuone lemahtaa tupakalle. Kiinalainen taksikuski pistää tupakaksi koko perheemme istuessa kyydissä. Lopettaa kyllä anteeksi pyydellen, kun ilmoitan, että kun me olemme kyydissä, se on sitten No smoking! Mummot ja papat hehkuttavat kilpaa, kuin kaunis sylissäni istuva nuorimmaisemme on samalla, kun aikovat ohittaa lentokentän jonossa kasseja ja väsyneitä lapsia mukana raahaavan viisihenkisen perheemme. Kiukkuinen kiinalaisäiti läimäyttää pientä tytärtään kaiken kansan nähden keskellä lentokenttää...

Lentokone on myöhässä. Minä sitten inhoan toisinaan tätä maata ja näitä ihmisiä, totean! Vaahtoan miehelle. Se, mikä erottaa meidät eläimistä on inhimillisyys, toisen arvostaminen, auttamisen halu ja kunnioitus toista kohtaan. Kiinalaisilta tuo kaikki puuttuu. Kiinalaisilta puuttuu empatiakyky!

Vaahtoamisen myötä kiukku nousee. Sitä paitsi nämä täällä saastuttavat ilman ja maan. Ruuan turvallisuus on kyseenalaista. Sian raadot kelluvat joessa, kun tauteihin kuolleita sikoja ravintoloille kauppaava liiga on otettu kiinni, eikä kukaan enää vaivaudu hävittämään ruhoja aisanmukaisesti. Kohta tämä maa on kuin pahimmassa tieteiselokuvassa: kaasunaamarit päällä tapellaan elintilasta ja ruuasta. Heikoin hävitköön ja kuolkoon.

Mies kuuntelee kiltisti vaahtoamisen. Ymmärtää ja yrittää tyynnytellä. Toteaa kuitenkin, että mietipä millainen Suomi oli kolmekymmentä vuotta sitten. Niinpä, saihan meilläkin läpsiä lapsia, ilman että kukaan puuttui. Muistan myös hyvin kaverieni vanhempien kessutelleen kotona. Kun palasin heiltä kyläreissulta, passitti äitini minut suihkuun ja vaatteiden vaihtoon, koska haisin niin voimakkaasti tupakalta.

Kun lentomme saapuu vihdoin Shanghaihin ja avaan Hesarin Ipadiltäni, huomaan, että kuin tilauksesta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä on ilmestynyt Ilkka Malmbergin juttu Aina vain paranee. Kirjoitus on katsaus nykytilan kauhistelijoille siitä, minkälaista elämä oli Suomessa kolmekymmentä, kuusikymmentä tai yhdeksänkymmentä vuotta sitten. Haluatko palata ajassa taaksepäin?

Meille kirjoitus tulee kuin tilauksesta. Meille se on keino verrata Kiinan ja Suomen kehitystä ja ehkä se auttaa ymmärtämään edes hiukan tätä kummallista maata. Kyllä Suomessakin kessu sauhusi pari vuosikymmentä sitten. 

Tosin ymmärrämme, että kehitys, joka Suomessa on tapahtunut kolmessakymmenessä vuodessa, tapahtuu Kiinassa ehkä kymmenessä vuodessa. Ja toisaalta Suomessa hyvinvoinnin kehitys on kuitenkin pääosin koskenut koko väestöä. Kiinassa kehitys ei koske kaikkea kansanosaa samalla tavoin. Niinpä kiinalaisessa yhteiskunnassa elää samaan aikaan "Suomi nyt, 30, 60 ja 90 vuotta sitten". Ja toki ymmärrämme, että nämä ihmiset täällä ovat kokeneet sellaista kauheutta, joka ei voi olla jättämättä jälkiä tähän kansaan. Silti kiinalaista töykeyttä ja välinpitämättömyyttä tuntematonta kohtaan on vaikea sietää.

Täällä Kiinassa asumisessa on sellaista vastakohtaisuutta, että se saa mielen välillä sekaisin. Toisinaan nautin, toisinaan inhoan. Onkohan tämä voimakas tuuliviiritunne ominaista kaikille expateille vain ainoastaan Kiinassa asuville expateille?

Tässä vielä vertausta Suomen ja Kiinan välillä. Suomitieto pohjaa Malmbergin em. juttuun ja on kursivoitu (eivät ole suoria lainauksia). Kannattaa kuitenkin lukea koko HS juttu.

Kiinassa lehtiä ja televisiota sensuroidaan. Nettiin on pakko mennä vpn:n avulla, jotta halutut sivut aukeavat. Satelliittikanavat hankitaan Filippiineiltä.

No ei kyllä näyttänyt tuo televisiotarjonta kolmekymmentä vuotta sitten Suomessakaan kovin monipuolinen olevan ;)

Kanavia oli kaksi ja kansalaisen kuuluu katsoa uutiset, jotka tulivat molemmilta kanavilta yhtä aikaa.

Mediassa ei puhuttu suoraan vaan peitellysti. Varsinkin ulkopolitiikan asioissa. Ja kansa tyytyi tähän mukisematta.

Kiinassa tuontitavara on tullimaksujen johdosta todella kallista. Niinpä maksamme juustostamme ja kermoistamme täällä aivan liikaa. Samoin kuin eurooppalaisen tuontimaidon tuomasta turvallisuuden tunteesta.

Tosin vielä kolmekymmentä vuotta sitten ulkomaisten elintarvikkeiden tuonti oli Suomessa kiellettyä tai ankarasti tullattua. Mandariineja sai tuoda tullimaksuilla höystettynä, koska ne eivät kasva Suomessa.

Viherpiipertäminen ei näytä saaneen vielä Kiinassa jalansijaa. Tai ainakaan se ei näy -liekö sensuurilla vaikutuksensa. Eläinkuljetukset ovat niin kamalia, että sitä haluaa kääntää päänsä pois sellaisen nähdessään. Eikä eläimillä nyt muutenkaan ole arvoa; kieltokylteistä huolimatta ja vanhempien välittämättä kiinalaispiltti saa viskoa eläintarhaeläimille chipsejään ja hakata lasia hullun kiilto silmissä.

Kolmekymmentä vuotta sitten suomalainen vihreys alkoi vasta nostaa päätään pienen vähemmistön joukossa.

Kiinassa lasten läpsiminen näyttää olevan yleisesti hyväksyttyä, vaikka Shanghai Dailysta muistan lukeneeni, että lasten kaltoinkohtelu on ongelma, johon halutaan muutosta.

80-luvulla lapsen vähäinen fyysinen kuritus oli vielä Suomessa sallittua. Aikuisella oli lupa tuottaa kipua ja vähäisen ruumiinvamman.

Kiinassa tupakoidaan valtavasti. Onneksi sitä sentään on rajoitettu ja esimerkiksi Shanghaissa julkisissa tiloissa saa olla aika rauhassa savulta. Silti taksikuski saattaa alkaa tuprutella, kun olet kyydissä ja häissä on hyvien tapojen mukaista tarjota vieraille hienointa tupakkaa.

80-luvulla suomalainen tupakkakulttuuri oli vielä varsin vapaamielistä. Viis passiivisen tupakoinnin haitoista työpaikoilla, junissa, lentokoneissa ja ravintoloissa tupruteltiin surutta. Tupakoitiin itse asiassa kaksi kerta enemmän kuin nykyään.

Shanghaissa ei kukaan käytä pyöräilykypärää eikä mopoilijatkaan pääosin suojaa kupoliaan potalla. Tähän on myös alueellisia eroja. Usein kyydissä on pikkulapsia. En edes halua ajatella, mitä heille onnettomuuden sattuessa tapahtuu.

Suomessa ei varsinaisesti mopoilla, mutta pyöräilykypärää ei kukaan käyttänyt kolmekymmentä vuotta nuoremmassa Suomessa.

Ilmansaasteet ovat vakama ongelma Kiinassa.

Mutta kyllä ne Suomalaisetkin tehtaat nokesivat helsinkiläisten ikkunoita vielä kolmekymmentä vuotta sitten. Autojen päästöt olivat nykyistä suurempia. Ilma oli paljon huonompaa.

Kiinassa moni asia toimii käteisellä ja kun isoin seteli on 100 RMB (n. 12 €), niin tukkuja saa kantaa mukanaan.

Vaan 80-lukulaisessa Suomessakin aika harva vielä käytti pankkikorttia. Luottokortista nyt puhumattakaan.

Välillä naurattaa kiinalaisten suojatyöpaikkojen määrä. Ei ole automaattisia portteja, kun on portinvartija avaamassa lukkoja. On lipunmyyjää, kadunlakaisijaa joka kadunpätkälle ja vaikka mitä hanttimiestä. Osa näistä on tekevinään töitä. Omatoimisuus ja oma-aloitteisuus eivät varsinaisesti ole hyveitä. Jos ohjekirjassa jotain sanotaan, sitä noudatetaan välittämättä, onko siinä järjenhäivää vai ei.

Vaan Malmbergin jutun mukaan tilanne oli varsin samankaltainen Suomessa vielä kolmekymmentä vuotta sitten. Kyllä Suomessakin suojatyöpaikkoja osattiin luoda. Eikä itsenäisesti ryhdytty omaa toimea kehittämään.

Kiinassa ei kannata sairastua vakavasti. Täällä tuskin osataan liuottaa nopeasti aivohalvauspotilasta ja lapsipotilaat kuolevat sydänvikoihin.

Ero Suomeen kolmenkymmenen vuoden taakse ei ole suuri. Tosin Suomessa ei silloin osattu parantaa. Nykymaailmassa sentään osataan, mutta Kiinasta puuttuu resurssit terveydenhuoltoon.

Kiinalaiset joutuvat edelleen työskentelemään - lainsäädännöstä huolimatta - pitkiä päiviä huonoissa ja vaarallisissa oloissa. Työturvallisuus ja sen parantaminen eivät varsinaisesti kuuluu yritysten strategiaan.

50 vuotta sitten Suomessa työviikko oli kuusipäiväinen. Työturvallisuudesta ei vielä puhuta.

Kiinasta adoptoidaan paljon hylättyjä lapsia muualle maailmaan. Varsinkaan erityistarpeiset lapset eivät löydä kiinalaista kotia. Maaseutujen vanhemmat myyvät lapsiaan tai lapsia kaapataan myyntitarkoituksiin.

Mutta niin tarjottiin suomalaislapsia vielä 60-luvulla ulkomaille. Omia ylimääräisiä lapsia kaupiteltiin haluaville.

Lasten huutokaupat olivat sallittuja vielä 20-luvun alkuun, jolloin ne kiellettiin.

Liikenneturvallisuus on Kiinassa huono. Vasta juuri määrättiin, että takseissa pitää olla turvavyöt. Liikennekuolleisuus on autojen lukumäärään nähden Kiinassa moninkertainen Suomeen verrattuna.

Vaan vielä 70-luvulla Suomen liikenteessä kuoli nelinkertainen määrä ihmisiä nykyiseen verrattuna, vaikka autoja oli paljon vähemmän. Turvavyöpakkoa vastustettiin ja ajettiin lujaa lapset takapenkillä keikkuen.

Niinpä niin, toivottavasti myös Kiina on vuosikymmenen kuluttua parempi ja inhimillisempi paikka elää. Toivottavasti taloudellisen kasvun ja oman aineellisen hyvinvoinnin tavoittelu ei estä sosiaalisen ja henkisen hyvinvoinnin kasvua. Jos pienessä Suomessa tapahtuu kolmessakymmenessä vuodessa tavattomasti kehitystä, Kiinalla on varmasti mahdollisuudet vaikka mihin.