Haparoivaa kiinaa

Lokakuussa aloitimme kiinankielen opinnot. Ja siitä lähtien kerran viikossa on opettaja käynyt. Tosin joulun aikaan oli pitkä tauko ja nyt on meneillään uuden vuoden tauko. Yhteensä oppitunteja on kertynyt noin kymmenen.

 

Pikku hiljaa alkaa sanavarasto karttua ja uusia lauserakenteita jäädä mieleen. En olisi ikinä uskonut, mutta kyllä minä varmasti jossain vaiheessa vielä voin sanoa osaavani kiinaa. Itse asiassa ainakaan näin alkuvaiheessa kielioppi ei ole vaikeaa. Kielioppisäännöt ja peruslauserakenteet ovat hyvinkin yksinkertaisia.

 

Suurinta vaivaa minulle ovat tuottaneet muutamat äänteet, jotka ovat eri äänteitä, mutta minun korvani kuulee ne ihan samanlaisina ja suusta pyrkii ulos samanlaista suhinaa. Monet sanat ovat myös niin samanlaisia, että minulle teettää aika paljon töitä opetella uutta sanastoa. Jostain syystä myös numerot ovat olleet minulle hankalia. Kun kuulen numeron, minun pitää ajatuksella kääntää numero suomeksi.

 

Jo marraskuussa oli ihana havaita, että aloin pikkuhiljaa ymmärtää myyjien vastauksen kiinankieliseen hintakyselyyni. Aikaisemmin jouduin aina elehtimään laskukonetta avuksi.

 

Joulukuussa minulle tuli yhtäkkiä tunne, että kyllä tätä kieltä voi osata ja aloin käyttää oppimaani sopivissa tilanteissa aina kun mahdollista. Ayille saatan sanoa: The bus will come zai Shimao menkou, Shimaon portille.  Tai liang ge carrots, kun en vielä muistanut porkkanaa kiinaksi, mutta osasin toivoa kaupasta kahta kappaletta niitä.

 

Tinkiminen on sujunut alusta asti kiinaksi, kunhan mitään yllättävää ei tapahdu. Osaan myös haluta tota. Wo yao zhe ge, zhe ge. Tuo zhe ge, zhe ge eli tämä, tämä, kuuluu kiinalaisten keskustelussa tuon tuostakin.

 

Ja kun kuuntelee kiinalaisten keskustelua puhelimessa, tuntuu siltä, että seuraavilla sanoilla pärjää erinomaisesti: Wei, Ni hao. Hmm, hmmm, haode, haode, hmmm, dui dui. Kuuntele vaikka seuraavan kerran, kun kuulet kiinalaisen puhelinkeskustelun.

 

Eilen koin kuitenkin todellisen onnistumisen tunteen. Pu An Lulta ostamani uikkari oli keskimmäiselle liian pieni. Olisihan se pitänyt arvata, että pienikokoiselle seitsenvuotiaalle oikea koko on 10 vuotiaan koko eikä kahdeksan vuotiaan koko...

 

Myyjä ei osannut myyntitilanteessa englantia, mutta olin saanut sovittua kiinaksi, että jos tuote on huono, palautan sen seuraavana päivänä. Kun palasin liikkeeseen myyjä tunsi minut ja kysyi, oliko uimapuku huono. Minä sain sanottua kiinaksi, että puku on liian pieni ja tarvitsen isomman. Myyjä ymmärsi minut. Sanoin vielä, että koko on kahdeksan ja tarvitsen koon 10. Kiinaksi! Hymyiltiin ja hyvästeltiin. Ja minä tunsin itseni voittajaksi: olin ilmaissut itseäni kiinaksi ja minua oli ymmärretty.

 

Uskoni siihen, että kyllä tämän kielen voi oppia, vahvistui entisestään. Eikä oikeastaan tarvitse kuin katsoa ympärille: lähes jokainen expat ottaa kiinantunteja ja he myös oppivat puhumaan kiinaa. Muutaman vuoden täällä asuneet osaavat hoitaa jo monenlaisia asioita kiinaksi. Se lisää myös omaa motivaatiota.

 

 

 

Minä palkitsin itseni onnistuneesta uimapuvunvaihtoreissusta ja ostin pienimmälle ne edellisessä postauksessani mainitsemat punaiset kengät. Heh, kovin "äitimäistä" palkita itsensä ostamalla lapselle jotain.