Nojatuolifarssi -Osa II

Kerroin teille joulukuussa jo varsin pitkään kestäneestä Nojatuolifarssistamme. Asia ei ollut saanut tuolloin vielä päätöstä, joten nyt seuraa osa kaksi.

 

Meillä ei ole enää nojatuoleja; ei päällisiä eikä rankoja. Ja uskokaa tai älkää, me saimme rahamme takaisin tuoleista. Jotta tähän päästiin, mieheni pääsi osalliseksi todellisesta näytelmästä ja kiinalaisesta byrokratiasta.

 

Autonkuljettajamme ehdotti, että hän ja mieheni menisivät käymään nojatuolit myyneessä liikkeessä Puxin Macallinessa. Minua ei huolittu mukaan. Lienee autonkuljettaja ajatellut, että tunteitaan pidättelemättä, korkealta ja kovaa Bu haota huuteleva kiukkuinen rouva ei varsinaisesti edistä asiaa. Niinpä päästin mieheni ja autonkuljettajamme matkaan - tiukasti valmennettuna: Piiruakaan ei anneta periksi! Hiukan levottomana jäin kotiin odottelemaan, sillä reklamointi jää yleensä minun tehtäväkseni... ehkä "luontaisista ominaisuuksista" johtuen.

 

Mieheni vuodatti asiansa ensin liikkeessä kuljettajan kääntäessä tarinaa kiinaksi. Ei liene suurikaan yllätys, että liikkeessä ongelmalle leviteltiin käsiä. Ei auttaneet keskustelut myyjien sen enempää kuin liikkeen johtajankaan kanssa. No, eivätpä ne olleet tuottaneet tulosta tähänkään asti. Niinpä kuljettaja ohjasi mieheni Macallinen kyseisestä kerroksesta vastaavan managerin luokse ja sitten alkoikin tapahtua!

 

Hetkessä oli järjestetty kokoushuone ja kutsuttu koolle arvovaltainen huonekalukauppatuomio-istuin: Asianomistajan virkaa toimitti mieheni  autonkuljettajamme puhemiehenään. Syytettyjä olivat nojatuolit myyneen Vima-liikkeen edustajat. Kerrosmanager, toisen kerroksen manageri ja lopulta vielä koko valtavan Macalline-tavaratalon johtaja saivat toimia tuomareina ja valamiehinä. Ja valtava täällä tarkoittaa todellakin valtavaa. Ja ihan sivuhuomautuksena: kyseessä oli sunnuntaipäivä!

 

Viimeiseksi haettiin paikalle myös mattokauppias. Mattokauppias sai nimittäin toimittaa tulkin virkaa, sillä hän oli asunut Irlannissa seitsemän vuotta.

 

Sitten alkoivat käräjät. Heti alkumetreillä kävi selväksi, että Macallinen johto ei hyväksy tällaista käytöstä tavaratalonsa liikkeeltä. Asiakasta ei kohdella näin. Niin sai osakseen yleistä paheksuntaa Vima-liikkeen edustajisto. He yrittivät kuitenkin vielä yhtä kikkaa. Me olimme rikkoneet heidän nojatuolejaan, joten niistä pitäisi maksaa korvaus. Sen "muutaman" viikon aikana, kun saimme katsella päällystämättömiä tuolinrankoja kotonamme, kun kiinalainen huonekalutehdas yritti selvitä yksinkertaisesta tehtävästä, yksi lapsistamme istui rankojen päälle. Niinpä yhden tuolin yksi nahkaremmi katkesi. Näitä remmejä on yhdessä tuolissa 17 kappaletta (ja kyllä, laskimme ne) ja tuoleja on kaksi. Viman mielestä asiallinen korvaus tästä olisi ollut 500 RMB kun yksi tuoli maksoi 2800 RMB:tä. On siinä kuulkaa käytetty arvokasta nahkaa! Mieheni ilmoitti ykskantaan, että emme korvaa mitään. Jos tuoli, joka meille on toimitettu, ei kestä kaksikymmenkiloisen lapsen istumista, ei vika ole meissä.

 

Tätä seikkaa sitten pohdittiin ja vatvottiin noin puolentoistatunnin ajan. Lopulta minä lähetin kuvan rikkoutuneesta osasta kokousväelle selventämään minkäkokoisen haitan olimme tuolille aiheuttaneet. Todistusaineiston saatuaan Macallinen johto totesi, että vika ei ole meissä eikä meillä ole korvausvelvollisuutta.

 

Nuija lyötiin pöytään ja asiasta kirjoitettiin sopimus: Muutaman päivän sisällä nojatuolit oli noudettava meiltä ja täysi hinta oli samalla palautettava. Macallinen suuri johtaja allekirjoitti sopimuksen kolmeen kohtaan ja lisäksi nimet alle laittoivat mieheni ja Viman edustaja. Ja kun Kiinassa ollaan, homma sinetöitiin vielä aimo annoksella leimoja.

 

Kun deadline koitti, tuolit haettiin ja rahat palautettiin. Hurraa! Mitä tästä opimme? No emme paljon mitään: haussa on uudet nojatuolit jostain muusta liikkeestä, sillä valtaisa olohuoneemme kaipaa istuimia. No ehkä sen opin, että kyllä Kiinassakin voi reklamoida ja vieläpä oikein tyylillä. Vaviskaa myyjät, me saatamme tulla teidän kauppaanne ostoksille!