Shanghai Dailyssa (Monday 29 Oct 2012) oli kirjoitus siitä, kuinka monet rikkaat(kin) maat epäonnistuvat huolehtimaan heikoimmistaan, ja kuinka köyhyys periytyy. Koska olemme Kiinassa tällaiseksi epäonnistujien esimerkiksi oli nostettu USA (eikä esimerkiksi Kiina...). Malliksi oli taas nostettu Skandinavia ja tällä kertaa erityisesti Ruotsi.
Artikkeli sai minut pohtimaan lähimmäisen rakkautta ja erityisesti kiinalaista lähimmäisenrakkautta. Sanotaan, että suurkaupungissa saat ihan rauhassa maata bussipysäkillä kuolleena päivätolkulla ennen kuin kukaan vaivautuu edes vilkaisemaan sinuun. Varmaan näin osin onkin suurkaupungeissa. Väitän kuitenkin, että kiinalaisten keskuudessa väliinpitämättömyys kanssaihmisiä kohtaan kulkee paljon syvemmällä kuin kaupunkien metrotunneleissa.
Olimme tässä taannoin kävelemässä Super Brand Mallilla, kun vastaamme käveli pieni, hysteerisesti itkevä kiinalaisyttö, ehkä noin neljän vanha. Hän oli mitä ilmeisemmin eksynyt, sillä vanhempia ei näkynyt missään. Kiinalaiset kävelivät ohi, jotkut jopa naureskelivat. Täällä on omituinen tapa nauraa itkevälle lapselle. Ja jopa itsensä loukkaavalle aikuiselle. Kun liukaustuin previsitimme aikana ja loukkasin nilkkani, hotellimme portinvartija alkoi nauraa sen sijaan, että olisi esimerkiksi kysynyt, kävikö pahasti. Tai edes pyrkinyt selvittämään, mikä teki asvaltin niin liukkaaksi, että väkeä lakosi maahan kuin herättäjäjuhlilla.
Niin nytkin tälle pienelle Super Brand Mallissa itkevälle lapselle monet kiinalaiset ohikulkijat nauroivat. Minä olin ainoa, joka aluksi pysähdyin. Mutta kielimuuri esti minua lohduttamasta lasta. Pysäytin kaksi nuorta naista, jotka naurahtelivat tytölle ja pyysin, että voisivatko he auttaa. Leidit pyörittelivät päätään, eivätkä tehneet elettäkään auttaakseen. Silloin minulla napsahti (täällä Kiinassa näitä napsahduksia tapahtuu aika usein). Painokelpoinen lainaus tekstistäni oli jotain sen suuntaista kuin "Oletteko täysiä idiootteja, että seisoa toljotatte ja naureskelette hätääntyneelle lapselle..." Onneksi pian paikalle saapui jokin vartijan kaltainen ja minä jatkoin matkaani kiukuissani.
Minkälainen on kansa, jota edes lapsen itku ja hätä ei herätä pysähtymään? Vielä kestän (nippa nappa) sen, että pojanjuippi yrittää kiilata minut jonossa (hänet saan kyllä järjestykseen ilman kiinankielentaitoakin), mutta ettei edes pienistä lapsista välitetä. Täällä Shanghaissa kiinalaisia tuntuu kiinnostavan oma etu. Lähimmäisen rakkaus vierasta kohtaan, länsimainen (?) välittäminen toisista ihmisistä tuntuu täällä puuttuvan tyystin. Kunhan minä vaan ehdin tuosta ovesta ensin, ei haittaa jääkö joku jalkoihin -ajattelumalli on arkipäivää. Tiedän aivan liian vähän Kiinan menneisyydestä, jotta voisin edes jollain tasolla ymmärtää tätä kansaa.
Kieltäydyn uskomasta olevani ainoa suurkaupungissa elävä, jota kiinnostaa myös se vieras ihminen ja hänen hyvinvointinsa.
S tuli hiljan Japanista ja siellä ainakin metroissa kukaan ei ryntää minä, minä, minä ensin. Japanissa Tokiossa jonotetaan säntillisesti suorastaan sotilaallisissa muodostelmissa.
Olisi kiva kuulla muilta suurkaupungissa eläviltä, miten he kokevat paikalliset ihmiset. Välitetäänkö toisista ihmisistä ja onko tämä totaalinen toisten ihmisten ignooraus kiinalainen ilmiö, kuten minusta tuntuu?
Niin nytkin tälle pienelle Super Brand Mallissa itkevälle lapselle monet kiinalaiset ohikulkijat nauroivat. Minä olin ainoa, joka aluksi pysähdyin. Mutta kielimuuri esti minua lohduttamasta lasta. Pysäytin kaksi nuorta naista, jotka naurahtelivat tytölle ja pyysin, että voisivatko he auttaa. Leidit pyörittelivät päätään, eivätkä tehneet elettäkään auttaakseen. Silloin minulla napsahti (täällä Kiinassa näitä napsahduksia tapahtuu aika usein). Painokelpoinen lainaus tekstistäni oli jotain sen suuntaista kuin "Oletteko täysiä idiootteja, että seisoa toljotatte ja naureskelette hätääntyneelle lapselle..." Onneksi pian paikalle saapui jokin vartijan kaltainen ja minä jatkoin matkaani kiukuissani.
Minkälainen on kansa, jota edes lapsen itku ja hätä ei herätä pysähtymään? Vielä kestän (nippa nappa) sen, että pojanjuippi yrittää kiilata minut jonossa (hänet saan kyllä järjestykseen ilman kiinankielentaitoakin), mutta ettei edes pienistä lapsista välitetä. Täällä Shanghaissa kiinalaisia tuntuu kiinnostavan oma etu. Lähimmäisen rakkaus vierasta kohtaan, länsimainen (?) välittäminen toisista ihmisistä tuntuu täällä puuttuvan tyystin. Kunhan minä vaan ehdin tuosta ovesta ensin, ei haittaa jääkö joku jalkoihin -ajattelumalli on arkipäivää. Tiedän aivan liian vähän Kiinan menneisyydestä, jotta voisin edes jollain tasolla ymmärtää tätä kansaa.
Kieltäydyn uskomasta olevani ainoa suurkaupungissa elävä, jota kiinnostaa myös se vieras ihminen ja hänen hyvinvointinsa.
S tuli hiljan Japanista ja siellä ainakin metroissa kukaan ei ryntää minä, minä, minä ensin. Japanissa Tokiossa jonotetaan säntillisesti suorastaan sotilaallisissa muodostelmissa.
Olisi kiva kuulla muilta suurkaupungissa eläviltä, miten he kokevat paikalliset ihmiset. Välitetäänkö toisista ihmisistä ja onko tämä totaalinen toisten ihmisten ignooraus kiinalainen ilmiö, kuten minusta tuntuu?
Nämä on niin mielenkiintoisia pohdiskeluja, miksi joku käyttäytyy kuten käyttäytyy. Olisi varmasti mielenkiintoista päästä keskustelemaan syvällisesti jonkun kiinalaisen kanssa miten he kokevat oman ja muiden käytöksen, mitkä asiat vaikuttavat heidän käytökseen jne. Joskus ihmettelin erään kansan käytöstä tietyissä asioissa ja oli tosi mielenkiintoista päästä kuulemaan heidän kanta asiaan. T.Susu
VastaaPoistaSusu, olisi tosiaan kiva keskustella syvemmin kiinalaisten kanssa. Se vaan kaatuu kahteen asiaan: kielitaitoon sekä siihen, ettei tässä maassa ole ilmaisun ja mielipiteidenvapautta siinä määrin, että joku uskaltaisi kertoa, mitä todella ajattelee. Ayimme kanssa keskusteltuani hän on usein todennut, että monissa asioissa kiinalaiset haluavat ottaa mallia länsimaalaisista. Välillä taas tuntuu, että kiinalaiset pitävät meitä hiukan yksinkertaisina... ota siinä sitten selvää, mitä näiden päässä liikkuu ;)
PoistaKuulostaa tutulta, käsittämättömältä ja raivostuttavalta. Keltaisella vuorella raahasin vesisateessa väsymyksestä itkevää 5-vuotiasta samalla kun vastaan tuli tuhansia ja jälleen tuhansia nauravia ja sormella osoittelevia kiinalaisia. Siitä oli huumori niin kaukana kuin voi olla. Ja aivan sama kuinka yrittää sielunsa syövereistä löytää ymmärrystä tai sympaattista näkökulmaa naureskelulle niin ei sitä kyllä ole oppinut sietämään. Tiedän, että se on heille hermostumisen merkki, mutta kyllä se välillä aika järkyttävän aidolle vahingonilolle näyttää.
VastaaPoistaNiinpä, siinä vaiheessa kun sekä lapsi että itse on väsynyt ja kaikkia itkettää, viimeksi kaipaa siihen nauravaa kanssakulkijaa, joka vielä pahimmassa tapauksessa räpsii kuvia...
PoistaMyös minä olen tietoinen tästä hermostumisen osoittamisesta nauramalla, mutta se ei kyllä tosiaan selitä kaikkea. Ei kai sitä tarvitse hermostua, jos joku kaatuu vaan ihan reippaasti kysyä, että sattuiko.
Onpa kiinalaisilla outoja tapoja. Lieneekö asioihin nauraen suhtaumiseen sama syy kuin japanissa. Siellä kuulema esim.ilmoitetaan nauraen jos joku sukulainen on kuollut, ettei kuulija joudu noloon asemaan tai ettei kuulijalle tule paha mieli. Tiedä häntä perin ovat kiinalaisia nuo kiinalaisten tavat :)
VastaaPoistaSisi, Aasiassa tosiaan hermostuminen ilmenee usein nauramisena, mutta en oikein usko, että se kaikkia nauruja selittää. Nauramista enemmän minua kuitenkin järkyttää väliinpitämättömyys.
PoistaItse taas koin siella asuessamme kiinalaisten voimakkaan ja jokaista kannattelevan yhteisollisyyden seka toisista huolehtimisen. Sita olen muualla asuessani monesti kaivannut. Ja useasti olen ajatellut, etta suomalaisten kannattaisi ottaa mallia.
VastaaPoistaAnonyymi, on aivan totta, että yhteisöllisyyttä täältä kyllä löytyy. Kun kiinalaiset tutustuvat johonkin, hän kuuuu yhteisöön eikä häntä kohdella huonosti. Päin vastoin, olen saanut ylitsevuotavaa ystävällisyyttä tutuilta kiinalaisilta. Jos taas joku ihminen ei kuulu yhteisöön (=toinen on itselle tuntematon), hänestä ei tarvitse välittää. Hänet voi ohittaa jonossa (mitä tapahtuu joka päivä), eksynyt lapsi itkuineen on ilmaa...
PoistaJa sitten aina tapahtuu poikkeus: tulee juron näköinen feikkikellon myyjä ja pyytämättä kantaa rattaani portaat ylös, tyylikäs rouva kysyy, miten voi auttaa minun tutkiessa hoomoilasena karttaa...
Itse "pääsin" kokemaan konkreettisesti kiinalaisten välinpitämättömyyden kun jouduin lasteni kanssa Kiinassa auto-onnettomuuteen. Ympärille kerääntyi heti kymmeniä paikallisia, joista kukaan ei tehnyt elettäkään auttaakseen tai soittaakseen ambulanssia. Shokissa ja loukkaantuneena en itse kyennyt apua soittamaan. Sitten, ihan sattumalta, ohi ajoi amerikkalaismies joka pysähtyi auttamaan ja soitti hätänumeroon ja pääsimme sairaalaan.
VastaaPoistaToisaalta meitäkin ohjeistettiin aikoinaan, että älä pysähdy onnettomuuspaikalle tms. sillä jos teet jotain auttaaksesi ja uhri kuitenkin menehtyy, sinua voidaan syyttää kuolemantuottamuksesta :(.
Suzhouren, varmasti aivan kamala kokemus! Toivottavasti teille ei käynyt lopulta pahasti! Olen miettinyt tätä kovasti, että mitä sitten, jos joutuu onnettomuuteen... Vaikka autonkuljettajamme on luotettava, en anna hänen viedä yksin lapsiamme kouluun, sillä jos jotain sattuu, pelkään ettei kukaan auta...
PoistaItse pysähdyin Shanghaissa onnettomuuspaikalle, jossa mopoilija makasi maassa. Kasa kiinalaisia seisoi ja pällisteli, minä olin ainoa, joka kyseli potilaalta hänen tilastaan (autonkuljettajamme tulkkaamana). Ja näitä onnettomuuksia näkee täällä ikävä kyllä liian usein...