Kiinalainen kasvatus

Tällä reilun kuukauden asumiskokemuksella en väitä olevani kiinalaisen -tai edes shanghailaisen kasvatuksen ekspertti. Luin kuitenkin juuri Amy Chuan kirjan "Tiikeriäidin taistelulaulu" (Siltala 2011, englanninkielinen alkuteos Battle Hymn of the Tiger Mother), joten sen ja havaintojeni innoittamana ajattelin kirjoittaa joitain ajatuksia.

 

Amy Chuan kirja nostatti valtavan kohun ympäri (länsimaista) maailmaa, sillä etnisenä kiinalaisena (mutta USAssa asuvana) Chua puhuu voimakkaasti klassisen kiinalaisen kasvatuksen puolesta ja parjaa monessa kohdin länsimaista, sallivaa ja lasta kuuntelevaa ja siten -hänen mukaansa- lasta aliarvioivaa kasvatustyyliä.

 

Chuan mukaan klassinen kiinalainen kasvatus painottaa akateemista menestymistä, joka on kaikki kaikessa. Lapsen mielipidettä ei tarvitse kysyä missään ja Chua harjoituttikin viulunsoittoa ja pianonsoittoa harrastavia lapsiaan tuntitolkulla joka päivä kieltäen normaalit leikit, television katsomisen ja kaverien kyläilyt. Kiinalainen kasvatus ei myöskään tue millään tavalla lapsen sosiaalista kehittymistä, koska se ei Chuan mukaan ole tarpeen. Sen, mihin kaikki johti, voitte lukea kirjasta itse.

 

Täällä Kiinassa on tullut kuitenkin useamman kerran ihmeteltyä, kasvattiko kukaan yhtään millään tekniikalla niitä miehiä, jotka pissata lorottavat kaiken kansan nähden tien vieressä olevaan pensaaseen. Tai niitä kiinalaisia, jotka tunkevat hissiin tai metroon ennen kuin muut ovat ehtineet poistua. Tai sitäkin pukumiestä joka kiirehti ohitseni hieman ennen liikkeen ulko-ovea ja luikahti itse siitä ulos pitämättä ovea minulle, joka kuljin lastenrattaiden kanssa.

Tai ehkä tämä on juuri Amy Chuan kuvaaman klassisen kiinalaisen kasvatuksen tulos: viis muista, kunhan itse pärjää. Useita vuosia tutkimusmaailmassa olleena muistan, kuinka kiinalaiset tutkijakollegat eivät olleet niitä halutuimpia kollegoita. He kyllä työskentelivät pitkiä päiviä (osin siksi, että olivat jättäneet lapsensa Kiinaan isovanhempien hoidettavaksi), mutta heidän yhteistyötaitonsa eivät olleet parhaat. Yhteistyö jäi kilpailun jalkoihin.

Tietysti kulttuurierot vaikuttavat siihen, mitä pidetään sovinnaisena. Tosin liike-elämässä pärjätäkseen kiinalaiset ovat jo kovasti omaksuneet länsimaisia käyttäytymisnormeja.

 

Lukiessani Chuan kirjaa mieleeni tuli monet kerrat se, miltä lastenkasvatus täällä Shanghaissa näyttää. Täällä olen lukuisat kerrat nähnyt ylipainoisia kiinalaislapsia, jotka saavat tehdä mitä haluavat. He juoksentelevat ravintoloissa kuin heikkopäiset, eikä kukaan kiellä heitä. Shanghai-ystäväni ayi olikin sanonut ystävälleni, että tämä on shanghailainen ilmiö. Täällä elintaso on monilla jo varsin hyvä ja suorastaan yltäkylläinen. Vanhemmat haluavat antaa lapsilleen kaiken sen, mistä ovat itse jääneet paitsi. Olisiko se myös kapinaa näiden nykyvanhempien omien vanhempien kurinalaista kasvatustapaa kohtaan? Toisaalta nämä nykylapset viettävät paljon aikaa isovanhempiensa kanssa, joten ehkä hekin ovat kääntäneet kelkkansa. Yhden lapsen politiikasta johtuen nykylapsella on kaksi vanhempaa ja neljä isovanhempaa, joiden huomion keskipisteenä hän on. Ei ihme, että siinä alkaa käyttäytyä kuin "pikku keisari".

Ja vanhempien ja isovanhempien lisäksi taloutta ja lapsia hoitaa usein Ayi. Ja lastenhoito-ayi voi olla palkattu pelkästään lapsen tarpeista huolehtimiseen vanhempien työskennellessä kodin ulkopuolella.

Ayit leikittävät hoidokkejaan F:n tarkkaillessa.

Meidän Ayimme on todella ihana, mutta on meilläkin jo tämän lyhyen yhteistyön aikana tullut ilmi eroavaisuuksia kasvatuksessa. Huomaan, että Ayi on kovin huolehtivainen F:ää kohtaan. Jos F pyllähtää lattialle, Ayi nostaa hänet välittömästi ylös. Minä menen paikalle, jos F satuttaa itsensä. Pienikin itku saa Ayin tekemään kaikkensa, että itku loppuu. Itse en pientä itkua pelkää. Muilla suomalaisilla on vastaavia kokemuksia: Ayi yrittää kaikin tavoin estää konflikteja lasten kanssa. Jotkut antavat jopa karkkeja, jotta lapsi on tyytyväinen. Myönnän, onhan tyytyväistä lasta aina helpompi hoitaa, mutta kyllä lapsen pitää oppia sietämään pettymyksiäkin.

Hauska kuriositeetti oli, kun ayimme oli huolissaan F:n nukkumisasennosta (masullaan kippurassa, jalat koukussa mahan alla ja peppu pystyssä). Hän tarjoutui auttamaan asennon muuttamiseksi, jotteivat jalat väsy. Vakuuttelin hänelle, että ihan hyviä lapsia tuossa asennossa nukkuvistakin tulee -kahden aikaisemman peppupystyssä nukkujan kokemuksella. Ei tainnut Ayi uskoa, mutta antaa kuitenkin F:n nukkua omassa asennossaan.

Tämä lienee ihan hyvä nukkumisasento.

Tässä taannoin F:llä oli ns. niskakakat ja ayi havaitsi herkällä nenällään tämän. Minä taas löysin ayin juoksemasta karkuun pakenevan F:n perässä vaippa kädessä, hätääntyneesti jutustaen. Minä puutuin tilanteeseen ja kaappasin neidin kainaloon ja vein pesulle. Ei minulla ole aikaa neuvotella 1-vuotiaan kanssa, että pestäänkö se takapuoli vai ei.

Takaisin vielä Chuan kirjaan. Hän painottaa kirjassaan, että lapsilta pitää vaatia asioita. No joku raja siinäkin on, mutta onhan siellä totuuden siemenkin. Seurasin viime lukuvuoden ajan koulukiusaamista poikani suomalaisella luokalla. Luokalla oleva poika käyttäytyi todella väkivaltaisesti omaakin lastani kohtaan. Kun tästä pojan äidin kanssa keskusteltiin, hän totesi, ettei poika pysty hallitsemaan itseään ja siksi häntä ei pidä rankaista jälki-istunnolla. Voiko kasvatus mennä enempää pieleen, jos 8-vuotiaalta ei odoteta normaaleja käytöstapoja ja edellytetä hänen olevan kuristelematta kavereitaan? Kyllä lapselta pitää osata vaatiakin, mutta toki kohtuuden rajoissa. Klassinen kiinalainen kasvatus liikoine vaatimuksineen todennäköisesti johtaa sairaalloisesti epäonnistumista pelkääviin aikuisiin. Kiinassa kasvojen menetys onkin todella iso juttu. Tällaiset ihmiset sitten päätyvät epätoivoisiin ratkaisuihin.

Jotta teille ei jää kovin negatiivista kuvaa huonosti käyttäytyvistä kiinalaisista, on pakko sanoa, että on täällä paljon kohteliaitakin ihmisiä. Tänään tarjoilija kaatoi F:n päälle omenamehut. Naapuripöydän kaksi kiinalaisrouvaa säntäsivät oitis auttamaan. Talomme alakerran reception-neiti singahtaa oitis avaaman oven meille, kun näkee minun tulevan rattaiden kanssa. Feikkimarkkinoilla nuori poika kantoi rattaani portaat ylös. Eli kyllä täällä osataan olla ihaniakin!

Minä itse kasvattelen kolmea lastani mutu-tuntumalla ja virheitä tehden. Enkä tiedä, mikä tapa tuottaa onnellisimpia lapsia. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: lasten kuuluu saada olla lapsia ja leikkiä kavereiden kanssa. J:n opettaja kansainvälisessä koulussa antaa välillä kamalasti läksyä, joihin kuluisi koko ilta. Silloin tämä lepsu länsimaalaisäiti sanoo, että jätetään osa läksyistä tekemättä. Taidan olla Amy Chuan mielestä äitien alinta kastia.